TIE TAITEILIJAKSI

Jos kaipaat hieman rohkaisua omaa pientä tai suurta unelmaasi kohti, niin lue tarinani.

Kaikki on mahdollista, mutta reitit määränpäähän ovat erilaisia. Toiset saavat paremmat lähtökohdat unelmilleen kuin toiset. Toisia elämän vuoristorata riepottelee äkkikäännöksin ja toiset kulkevat tasaisempaa kyytiä.

Tässä minun tarinani, joka edelleen jatkuu.

Minun unelmani on ollut musiikki.

Jo lapsena halusin laulajaksi, mutta unelma tuntui saavuttamattomissa olevalta. Myös hiukan pelottavalta, koska olin nähnyt oman isäni Ismo Apellin uraa sivusta seuranneena, kuinka paljon esiintymisala vaatii omistautumista.

Yläasteella uskaltauduin kertomaan haaveistani opinto-ohjaajalle, mutta hän torppasi täysin jatko-opinnot musiikin parissa, koska en osannut soittaa mitään soitinta vaan hänen sanojaan lainaten "vain laulaa". Teinitytölle tuollaiset sanat luotettavan tahon suusta oli tietenkin totuus.

Lähdin lukioikäisenä rakentamaan siis "normaalia elämää", samanlaista kuin monet muutkin ympärilläni. Opiskelut lukiossa ja korkeakoulussa sosiaalialalla, pätkätöitä siellä täällä, vakityö, perhe, avioliitto. Matkustelua ja sen sellaista. 

Eli kuljin yhteiskunnan määrittelemää ihannepolkua. Ihanaa ja tasaista elämää. Mutta kyllähän se oravanpyörässä polkeminen alkoi tuntua, että tätäkö tämä tosiaan on aina? Onko tämä sittenkään minulle tarkoitettu polku?

Elinkin tuota tarkkaan suunniteltua polkua 26-vuotiaaksi asti, kunnes tajusin, että sellainen elämä ei palkinnut minua eikä hoitanut sieluani. Monelle se on sitä unelmaa, mutta tajusin, ettei minun tarvitse elää kuin muut elää - minun tulee elää kuin itse haluan. Omia unelmia.

Päätin lopulta rohkaistua ja pyrkiä kohti jännittäviä unelmia.

Sain mahdollisuuden tehdä kesäteatterin Vuonna 85-musikaaliin naispääosan vuonna 2019. Sen yhteydessä syvälle kuopattu esiintymisen palo heräsi henkiin.

Unelmien tavoittelu ja sitä myötä valloilleen päästämäni tavoitteet, tarpeet ja tunteet saivat aikaan muutoksen myös perhe-elämässäni. Yhtäkkiä minun ja silloisen kumppanini tulevaisuuden näkymät eivät olleet synkassa, joten päätimme jatkaa elämää erillään, ettei kumpikaan joutunut luopumaan omista haaveistaan.

Erosin, ja samalla jäin hetken ajaksi asunnottomaksi ja muutin isäni nurkkiin poikani kanssa. Samaan syssyyn irtisanouduin vakityöstä, koska koin senkin pidättelevän minua kiinni entisessä elämäntyylissä.

Kaikki tuntui alkavan alusta. Nyt se esiintyjän työstä haaveileva "16-vuotias Iitu" pääsi aloittamaan unelmat puhtaalta pöydältä. En ollut varma, mihin suuntaan lähtisin, mutta sen tiesin, että haluan tehdä jotain muuta, mitä olin 10 vuotta tehnyt. Vaikkakin ne 10 vuotta ovat elämässäni edelleen hienot ja merkitykselliset.

Kaiken muutoksen keskellä tärkein asia oli silloin, ja on edelleen, poikani. Hain alkuun tasapainoa, miten pystyn tavoittelemaan omia unelmiani ja pitää silti rakkaan lapseni elämän keskiössä.

Etsin uutta suuntaa. Pitkään.

Kun koronapandemia iski maailmaan, koin, että sain sysäyksen kohti konkreettisia tekoja.

Perustin keväällä 2020 trion HURMOS Coverband, jolla kiersimme ensitöiksemme koronarajoitusten aikaan vanhainkotien takapihoilla konsertoimassa turvavälit huomioiden. Tämä tuntui niiiiiin omalta jutulta. Pääsin yhdistämään taidetta ja sosiaalialaa toisiinsa.

Tämän jälkeen aloin janoamaan lisää.

Onneksi bändin soittajien kanssa kemiat loksahti niin mahtavasti yhteen, että jatkoimme tarjonnan kehittämistä enemmän viihteellisempään suuntaan ja vuosien 2020-2022 aikana teimmekin lähes 100 keikkaa ainoastaan Pohjois-Savon alueella. Keikkoja on ollut laidasta laitaan: yksityistilaisuuksia, isoja ja pieniä tapahtumia, yritysjuhlia - duo, trio ja bilekokoonpanoilla.

Keikkailun ohella tein tapahtumatuottajan ja markkinointialan töitä elämys- ja viihdepalveluiden puolella. Toteutin monille yrityksille brändin kirkastamiseen, palveluiden tuotteistamiseen ja kehittämiseen liittyviä isoja kokonaisuuksia.

Vuodesta 2021 lähtien pääsin kokeilemaan siipiäni myös juontotehtävissä erilaisissa tapahtumissa, pienissä ja suurissa.

Samaan aikaan, kun tein töitä bisnesmaailmassa ja toteutin itseäni esiintyjänä, kehostani alkoi nousta sekä vanhat että tuoreemmat onnettomuudet henkiin. 5-vuotiaana olen jäänyt auton alle, nuoruudessa ja aikuisuudessa erinäisiä kolhuja on tullut enemmänkin. Nämä vanhat ja uudet kolhut sekä vuosien ajan kiireisessä työpyörteessä ja toimistotyössä oleminen aiheuttivat ikäviä fyysisiä oireita, jotka vaikuttivat elämänlaatuun.

Selkä- ja niskaranka oireili 2021-2022 pahasti ja lopulta yksityisen lääkäriaseman ansiosta syyt oireilulle löytyi. Minut määrättiin välittömästi fysioterapian kuntoutusjaksolle ja vuodelepoon. Päätetyöskentely, lihaskuntoharjoittelu ja juokseminen kiellettiin kokonaan. Kun pysähdyin, uuvuin.

Koin olevani pohjalla - mitä ihmettä keksisin.

Mietin, mitä ihmettä keksin, etten jää kotiin kaiken epävarmuuden keskellä - kehoni esti minua toimimasta ja sitä myöten mieleni myllersi pohjamudissa. 

Tuntui, että vuosien suoritusyhteiskunnan pyörässä pyöriminen loppui pakon edessä. Meinasin masentua, mutta lopulta löysin uuden mahdollisuuden.

Nimittäin silloin jos koskaan, oli aika lähteä toteuttamaan haaveita, jotka silloin 16-vuotiaana jäivät kesken. Musiikin opiskelu oli ollut mielessäni jo pidemmän aikaa. Sain kannustustusta ideaani ja hain Kuopion konservatorioon ja pääsin sisälle!

Muusikon perustutkinnon opinnot kestivät kaksi vuotta. Sen aikana sain avaimet omat musiikin tekemiseen, ovet kaikkiin genreihin aukesi ja löysin yhteisön täynnä kaltaisiani taiteilijoita. 

Tällä hetkellä haluan kehittää paikallista musiikkikulttuuria tasavertaisemmaksi ja yhteisöllisemmäksi Kaikumo Ry:n kautta. Sen lisäksi haluan kehittyä monipuolisena laulajana sekä toteuttaa itseäni taiteellisesti oman musiikin parissa. Vaikken tiedä, ovatko nuo laulut vain minua varten vai joku päivä myös muille.

Taiteilijuuden myötä olen myös hakenut itselleni sopivampaa elämäntapaa - voiko tässä yhteiskunnassa elellä vauhtia hidastaen, mutta silti tuntea olevansa menossa hyvää vauhtia määränpäähän?